Valitettavasti mutta kuitenkin onneksi olen aivan yksin.
Vaaka kutsuu minua pahvilinnasta johon sen pakkasin;
enhän minä sitä tarvi,
olen nyt kunnossa,
kaikki on ihan hyvin.
Valetta sekin.
Koska minä opin?
Se tietää painoni, minä en.
Tahdon vaikken tahdokaan tietää.
Paljon tai vähän.
Suurta tai pientä.
Ei ole välimuotoa.
Ei enää,
eikä koskaan ollutkaan.
Pian, aivan liian pian tieni kulkee heidän luokse.
Linnut, jotka minua yrittävät ymmärtää,
jotka sanovat muistavansa,
mutta unohtavat kuitenkin.
Olen, olen ollut, tulen olemaan;
Kaukana.
Poissa.
Hukassa.
Heidän silmien naurut tunnen kuin seipäät läpi keuhkojeni-
-Pohdin lausumani ironiaa kun savukkeeni kiskoo viimeisiään.
Kokoa pienemmät vaatteet,
ei sitä kukaan huomaa.
Olin liian kauan poissa;
Unohditte minut, myöntäkää se jo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti