Se olen yksin minä täällä vain,
pieni hauras lintunen,
satakieli pian 18 vee.

Rankkasateen paperilintu

Oma kuva
Olipa kerran, vai olikohan koskaan sittenkään?

tiistai 31. toukokuuta 2011

Sinä lohduttaisit minua


Pystyn minä, tiedän että pystyn.
Ei se voi olla niin vaikeaa,
eihän?

Joudun tappamaan pölyenkelit ympäriltäni,
hukuttamaan ajatukseni virtaavaan veteen,
ja olla huomenna se päivän säde,
hymyillä, nauraa; olla iloinen.

Haukan ajatteleminen on nykyään niin hankalaa.
Tahtoisin hymyillä, mutta olen niin epäonnistunut, että itken vain.
Jälleen ne virtaavat ihollani,
tanssivat tiensä irti, ilman halki ja likaiselle lattialle.

Miksi teen tätä -kyllähän minä tiedän.
Miksi en pysty lopettamaan -kyllähän minä tiedän.
Miksi tahdon lopettaa -kyllähän minä tiedän.

Tahtoisin syöksyä taivaalta, siivet kyvyttöminä taas,
Haukaan syleilyyn,
antaa ajatukset kadota, unohtaa kaiken.

Silti yksin lattialla silmistäni vuotaa valtameri,
ja Haukan ääni kaikuu ympärilläni,

"Kuka lohduttaisi nyytiä?"

miksi olen näin rikki?

3 kommenttia:

  1. kirjotat todella kauniisti... mä voin niin samnaistua suhun :( tämä tunne..

    VastaaPoista
  2. miten sä osaatkin kirjottaa noin kauniisti... voimia ♥

    VastaaPoista
  3. Haleja, vaikutat vahvalta ihmiseltä, älä luovuta. <3

    VastaaPoista