Sinä lohduttaisit minua

Pystyn minä, tiedän että pystyn.

Ei se voi olla niin vaikeaa,

eihän?

Joudun tappamaan pölyenkelit ympäriltäni,

hukuttamaan ajatukseni virtaavaan veteen,

ja olla huomenna se päivän säde,

hymyillä, nauraa; olla iloinen.

Haukan ajatteleminen on nykyään niin hankalaa.

Tahtoisin hymyillä, mutta olen niin epäonnistunut, että itken vain.

Jälleen ne virtaavat ihollani,

tanssivat tiensä irti, ilman halki ja likaiselle lattialle.

Miksi teen tätä -kyllähän minä tiedän.

Miksi en pysty lopettamaan -kyllähän minä tiedän.

Miksi tahdon lopettaa -kyllähän minä tiedän.

Tahtoisin syöksyä taivaalta, siivet kyvyttöminä taas,

Haukaan syleilyyn,

antaa ajatukset kadota, unohtaa kaiken.

Silti yksin lattialla silmistäni vuotaa valtameri,

ja Haukan ääni kaikuu ympärilläni,

"Kuka lohduttaisi nyytiä?"

miksi olen näin rikki?

Suolaista iholla, pyyhit sen sanoillasi pois

Aivan.

Tänäänkin vielä,

mitä tämä yrittää olla?

Miksi en voi vain unohtaa?

Sattuu,

en ymmärrä, et ymmärrä.

Tahdon, en tahdo.

Vai tahdonko? -En tiedä.

Miksi sinä kuulet minut, kun kaikki muut eivät?

Tunnet minut,

tiedät mitä tehdä,

mitä sanoa,

mitä jättää sanomatta.

Et ymmärrä, mutta yrität.

Kiitos.

Unohdettu ullakko

Valitettavasti mutta kuitenkin onneksi olen aivan yksin.

Vaaka kutsuu minua pahvilinnasta johon sen pakkasin;

enhän minä sitä tarvi,

olen nyt kunnossa,

kaikki on ihan hyvin.

Valetta sekin.

Koska minä opin?

Se tietää painoni, minä en.

Tahdon vaikken tahdokaan tietää.

Paljon tai vähän.

Suurta tai pientä.

Ei ole välimuotoa.

Ei enää,

eikä koskaan ollutkaan.

Pian, aivan liian pian tieni kulkee heidän luokse.

Linnut, jotka minua yrittävät ymmärtää,

jotka sanovat muistavansa,

mutta unohtavat kuitenkin.

Olen, olen ollut, tulen olemaan;

Kaukana.

Poissa.

Hukassa.

Heidän silmien naurut tunnen kuin seipäät läpi keuhkojeni-

-Pohdin lausumani ironiaa kun savukkeeni kiskoo viimeisiään.

Kokoa pienemmät vaatteet,

ei sitä kukaan huomaa.

Olin liian kauan poissa;

Unohditte minut, myöntäkää se jo!